Kehopositiivisuus

Kehopositiivisuus

Olin tänään MTV:n Huomenta Suomen lähetyksessä puhumassa. Pettymyksekseni aihe liittyi taas jälleen kerran fitnessurheiluun. Aihe on mielestäni loppuun kulunut, mutta media tykkää edelleen tehdä voimakasta vastakkainasettelua. En jaksaisi enää keskustella aiheesta, onko fitnessurheilu tervettä vai sairasta. On jokaisen yksilön oman harkinnan varassa, haluaako touhuun lähteä. Painotan sitä, että kun mahdolliset riskit on tiedossa, tekee jokainen tietoisen valinnan lähtiessään kilpailemaan. Suurin huolenaiheeni on nuoret ja heidän tulevaisuus. Nuoren itsetunto ja identiteetti on vielä hauras ja altis erilaisille ulkoisille vaikutteille tässä sosiaalisen median hallitsemassa maailmassa. Fitnessurheilun sijaan haluaisin keskittyä mielummin laajempaan ja suurempaan aihealueeseen, jossa käsitellään kehopositiivisuutta, kehonkuvaa, itsensä hyväksymistä sellaisena kun olemme. Yle ja Syömishäiriöliitto on lähtenyt mielestäni hienolla vaakakapina teemalla mukaan muuttamaan asenteita ja tuomaan erittäin tärkeää sanomaa tähän mielettömyyden maailmaan. Myös älä mahdu muottiin kuvaukset tuovat tärkeää viestiä siitä, että oman arvon määrittely ulkonäön ja vaakalukeman perusteella tulisi lopettaa. Kaikki ihmiset ovat yhtä kauniita ja arvokkaita. Me elämme suoritusyhteiskunnassa, jossa ulkonäkö, statukset ja tavoitteiden saavuttaminen hallitsevat elämäämme. Meille iskostetaan jo nuorena, että vain menestyvät ja kauniit ihmiset pärjäävät. Kauniin määritelmä on sosiaalisen median muokkaama pinnallinen kuva siitä, miltä meidän tulisi kaikkien näyttää. Ihannekeho on muuttunut ajan myötä, ja tänä päivänä sitä edustaa rasvaton, kiinteä ja muodokas tiimalasivartalo. Toisin sanoen, kun et mahdu ihannekehon muottiin, et kelpaa. Nuoret omaksuvat tämän informaation ja muodostavat käsityksen siitä, millainen pitäisi olla, jotta kelpaa.  On hyvin karua, että jo nuorena saamme palautetta ympäristöltä siitä, millaisia me olemme, miltä näytämme ja miltä meidän tulisi näyttää. Ulkoisen palautteet merkitys on suuri nuoren identiteetin muodostumisessa ja saatamme kantaa tätä ulkoisten palautteiden muodostamaan käsitystä itsestämme pitkälle aikuisuuteen asti. Yllättävän moni määrittelee itsensä hyvinkin paljon sen perusteella, mitä on...

Älä laihduta- päivä 6.5

Päätin ottaa haasteen vastaan ja kirjoittaa blogin älä laihduta- päivää varten. Kyseistä päivää vietetään 6.5 ja sen viesti on erittäin tärkeä. Olen miettinyt, millaista on kasvaa nuorena tässä yhteiskunnassa, jossa äärimmäinen suorittaminen, kontrolli, menestyksen ihannointi, täydellisyyden tavoittelu ja saavutukset merkitsevät. Sinun pitää laihduttaa ja ansaita herkuttelu, olla kurinalainen, piilottaa heikkoutesi, mahtua johonkin järjettömään muottiin ollaksesi hyväksytty, tuntea syyllisyyttä ja häpeää kun teet jotain väärin tai epäonnistut. Harvemmin näitä vaatimuksia kuulemme suoraan. Ne ovat usein oman mielen muodostamia vaatimuksia itsellemme. Nämä vaatimukset muodostuvat kaikesta siitä informaatiosta, jota näemme ja kuulemme sosiaalisessa mediassa. Muodostamme käsitykset siitä, mitä meidän tulisi olla, jotta olisimme arvostettuja ja hyväksyttyjä. Tällöin mahdumme ‘oikeanlaiseen’ muottiin. Yhteiskunnassamme ei katsota hyvällä ylipainoisia, ikäänkuin he olisivat ihmisinä tyhmempiä tai heikompia. Moni ajattelee, että ylipainoinen ei voi olla kaunis tai, että ylipainoa tulisi hävetä. Tämän vinoutuneen ajatusmaailman takia ihmiset sairastavat yhä enemmän erityyppisiä syömishäiriöitä, kuten ahmimishäiriötä, anoreksiaa tai erilaisia kehonkuvan häiriöitä. Pelko sekä paineet lihomisesta tai siitä, että on vääränlainen, ettei kelpaa tai riitä sellaisenaan, on valtava. Hyvinvointimarkkinoilla mainokset ja lehdet syöttävät terveyden ja hyvinvoinnin sanomaa. Kuvat ovat täydellisiä, kuten mallitkin. Treenatut naiset tai miehet kertovat ohjeita siitä, millaisilla keinoilla saavutat tasapainon, onnellisuuden ja terveyden. Näen tässä ristiriidan: terveys, onnellisuus ja hyvinvointi on yhtä kuin trimmattu keho tai niin ainakin somen muodostama mielikuva antaa ymmärtää. Todellisuudessa näillä on hyvin vähän tekemistä toistensa kanssa. Ihailemme itsekuria ja kaikkea toimintaa ohjaa kontrollointi. Kun noudatat kurinalaisesti jotain ruokavaliota ja treeniohjelmaa, saat hallinnan tunteen elämään. Yritämme epätoivoisesti hallita kaikkea, sillä ilman kontrollia eläminen on pelottavaa ja ahdistavaa. Ajattelumme on ohjelmoitu niin, että että kun kehon ulkoinen olemus on kunnossa, kuvittelemme olevamme onnellisia. Kuinka moni tälläkin...

Irrottamisen vaikeus

Olen seuraillut jonkin verran blogikirjoittelua fitness aiheista ja nähnyt siellä jotain itselle tuttua menneisyydestä. Monet ovat isossa tienhaarassa, jossa tulisi tehdä radikaaleja ratkaisuja tulevaisuuden suhteen. Kisoja on mittarissa useita ja asiat eivät enää tunnu menevän niin helposti, kuin mihin ollaan totuttu. On tullut se hetki, että asiat monimutkaistuvat. Ehkä taustalla on, että ikää tulee lisää, arvomaailma muuttuu ja samat asiat eivät tunnu enää niin merkittäviltä kuin ennen. Siltikin näen sen kaiken tuskan ja rimpuilun itsensä kanssa, mitä vallitseva tilanne aiheuttaa. Muistan elävästi omat ajat silloin kun olin kilpaillut 10- vuotta ja motivaationi alkoi olla lopussa. Ajatukset seilailivat laidasta laitaan. Välillä olin valmis lyömään hanskat saman tien tiskiin ja välillä ajattelin, että kerran vielä. Mistä ne ajatukset sitten kumpusivat ja mitkä asiat olivat niiden takana? Kisaminä muodosti pitkälti minun identiteetin. Kaikki tunsivat minut fitnesskilpailijana. Olihan se ollut roolini ja elämääni kymmenen vuoden ajan. Todellinen minä hämärtyi ja aloin näkemään itseäni kisaminän kautta. Arvotin itseni hyvin pitkälle ulkoisen olemukseni ja urheilullisten suoritusten kautta. Olihan fitnesskilpailussa merkittävässä roolissa keho ja miltä se näyttää. Kun olin kisojen jälkeen normaalissa kunnossa, en ollut tyytyväinen. Haikailin aina sisimmässäni kisakuntoa ja rytmitettyä kisadieettiä ja sitten kisakunnossa olin liian väsynyt nauttimaan sen hetkisestä kunnosta ja haikailin syömisen ja normaalin elämän perään. Elämä oli yhtä vuoristorataa. Koko ajan oli tavalla tai toisella tyytymätön vallitsevaan tilanteeseen. Sitä ajatteli niin, että vielä yksi kilpailu ja sitten olisin tyytyväinen ja voisin lopettaa. Eihän se todellisuudessa niin mennyt. Aina tuli uusia kisoja ja tavoitteita olla parempi. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä tilanne jatkui vuosi toisen jälkeen, koska ei ollut keinoja tehdä asialle mitään. Irrottaminen tuntui liian tuskalliselta. Tässä kohtaa pitää muistuttaa, että...

Ajatuksia epäonnistumisesta

Olen huomannut työskennellessäni vuosia liikunta-alalla Personal Trainerina suurta vaikeutta liikunnan aloittamisessa. Kyse ei ainoastaan onko ihmisillä aloitekykyä lähteä kuntosalille tai joogaan, kyse on paljon syvemmästä asiasta. Kyse on epävarmuudesta, häpeästä ja itsensä nolaamisesta. Monesti siitä, mitä muut ajattelevat minusta. Tuolla on suuri määrä ihmisiä, jotka eivät liiku ollenkaan. Tärkeä tehtävä olisikin madaltaa ja helpottaa kynnystä aloittaa liikunnan harrastaminen. Tuottaa ihmisille onnistumisen tunteita ja niiden avulla lisätä itseluottamusta. Mistä se epävarmuus sitten kumpuaa? Miksi meille merkitsee niin paljon se, ettemme vaan nolaisi itseämme? Olen useaan otteeseen palannut juuri siihen, että yhteiskunta ihannoi suorittamista, kauneutta ja tehokkuutta. Jos et mahdu tähän muottiin, olet vääränlainen. Annamme muiden usein määritellä sen, mitä olemme. Omat ajatuksemme ja ennakkoluulomme muokkaavat niitä käsityksiä, mitä ajattelemme muiden ajattelevan meistä. Liikuntasuoritusta ajatellen, olisi tärkeä ymmärtää se, että jokainen harjoittelee ja liikkuu omalla tasollaan. Tavoitteita on yhtä paljon kun on ihmisiä. Kaikkien ei tarvitse tavoitella huippusuorituksia ollakseen hyvä. Se riittää, että liikunnasta tulee hyvä olo ja, että on kivaa. Pyörittäessäni saliani Compactfit Movement Centeriä olen törmännyt useaan otteeseen siihen, että osa ihmisistä on hyvin epävarmoja. Starttikurssin käyneenä voi osallistua normaalisti tuntilukujärjestyksen mukaisiin tunteihin, mutta se arveluttaa. Kuulen usein lauseita ’’mitä jos epäonnistun ja nolaan itseni?’’ ’’mitä jos en osaa mitään’’, ’’minun pitää harjoitella ennen kuin tulen salillesi harjoittelemaan’’. Personal Trainerin alkukartoituksessa tulee usein ilmi, ettei asiakas haluaisi harjoitella kuntosalilla, missä muut ihmiset tuijottaa. Eikö ole hullunkurista? Mielestäni ongelma ei ole pelkästään sisältä kumpuava epävarmuus. Me liikunta-alalla olemme osittain epäonnistuneet palvelujemme markkinoinnissa. Sillä on hirveästi merkitystä, minkälaisen kuvan annamme jo viestiessämme palveluistamme. Usein salien mainoksissa näkee paljaita huippuunsa trimmattuja kehoja, joilla treenivarusteet ovat viimeisen päälle muotia. Haluammeko myydä asiakkaille tätä...

Tavoitteenasettelu ja tyytyväisyys itseensä

Olen pitkään miettinyt koko Personal Trainingia syvemmin ja mikä sen tarkoitus on. Selkeästi on huomattavissa, että ihmiset sijoittavat paljon terveyteen ja hyvinvointiin. Halutaan konsultoida ammattilaista, jotta tehtäisiin asiat mahdollisimman oikein. Se on erittäin hyvä asia ja työllistää meidän suurta Personal Trainereiden ammattikuntaamme. Personal Training on palvelu siinä missä kynsihuolto tai hieronta. Trendissä hankkia PT näkyy yhteiskunnan suuntaus: helppous ja suorittaminen. Jokaisella osa-alueella haluamme tehdä asiat täydellisesti, mutta haemme kaikella tällä myös tyytyväisyyttä ja onnellisuutta. Personal Trainerin työssä mielestäni tärkeää on se, että asiakkaalla on selkeä tavoite. Tavoitteita voi olla erilaisia: häät, urheilukilpailu, painotavoite, ulkonäkötavoite, hyvä olo jne. Olen huomannut työssäni, että asiakkaalla on usein kovasti halua päästä lopputulokseen, mutta toiminta ja siihen tarvittava motivaatio, ovat hieman hukassa. Olen miettinyt useasti, mistä tämä johtuu. Ehkä jo tavoitteenasettelussa tai lähtötilanteessa piilee ongelmansa. Perustilanne on usein tämä: asiakas voi huonosti, on tyytymätön itseensä ja kaipaa muutosta olotilaansa. Mikä on se ensimmäinen asia, mihin kiinnitämme huomiota?  Yleensä alamme pohtimaan, mitä voisimme tehdä ulkoisesti itsellemme. Jos juoksisin 3000m cooperissa, näyttäisin fitnesstähdeltä tai laihtuisin 30 kiloa, olisin parempi, onnellinen sekä tyytyväinen. Etsimme yleensä ratkaisuja onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen itsemme muuttamisesta hyvin pinnallisten tavoitteiden avulla. Oikeastaan ruokimme hyvin tiukkaan asetetuilla tavoitteilla suurempaa mahdollisuutta lopulta vaan pettyä itseemme. Usein eteen tulee tilanteita, jotka eivät edesauta tavoitteeseen pääsyä: yllättäviä juhlia, joudumme jättäämään kiireiden vuoksi harjoitukset välistä tai sairastumme. Jälkeenpäin olemme harmissamme ja soimaamme siitä usein itseämme. Lopulta olemmekin yhä  kauempana asetetuista tavoitteista, jolloin tyytymättömyys ja pettymys itseään kohtaan vaan lisääntyy entisestään: ”Olen niin huono, etten päässyt edes tuohon tavoitteeseen.” Kaikella tällä haluan sanoa sitä, että voisimme miettiä koko tavoitteenasettelua uudelleen. Kun olemme tyytymättömiä itseemme ja kaipaamme muutosta, voisimme alkaa...
Inhimillinen tekijä: kuka peilistäsi katsoo?

Inhimillinen tekijä: kuka peilistäsi katsoo?

Minua on pyydetty useaan mediaan ihan lyhyen ajan sisällä ja jotenkin tuntuu, että kehonkuvaan liittyvät keskustelut ovat nyt nosteessa ja pinnalla. Olen erityisen tyytyväinen siitä, että ihmisiä on alkanut huolettaa voimakas ulkonäkökeskeisyys ja sen leviäminen nuorten keskuuteen. Mediaa on alkanut kiinnostaa erilainen näkemys ja etenkin se, mitä fitness oikein on. Olin kuukausi sitten Inhimillinen tekijä- ohjelman kuvauksissa, jossa oli aiheena: kuka peilistäsi katsoo? Ohjelma näytettiin 7.11 ja 9.11 yleltä. Nyt sen voi katsoa yle areenasta: http://areena.yle.fi/tv/2270123   Menen viikon päästä puhumaan Terveystiedon Syysseminaariin liikunnan ja terveystiedon opettajille fitnessdieetistä ja siitä onko se hyvinvointia vai ahdistusta. Lajin ympärillä on ollut pitkään salaperäisyyden viitta ja nyt halutaan tietää, mitä laji oikeasti on ja millaisessa maailmassa kilpailijat elävät. Omakohtainen kokemukseni ja näkemykseni selvästi kiinnostavat. Kehonkuvaan liittyvistä asioista on alettu puhumaan enemmän, mutta tuntuu siltä, että se on edelleen kovin vaikea asia käsitellä. Vaikka puheet vääristyneestä kehonkuvasta on lisääntynyt, vaatimukset itseä kohtaan ovat edelleen ankarat ja itsekritiikkiä kuulee päivittäin. Tuntuu siltä, että ihmiset tiedostavat ongelman, mutta kehon ulkonäkö merkitsee kuitenkin vielä liian paljon. Se, että alkaisimme olemaan armollisia itseämme kohtaan ja hyväksymään kehoamme sellaisena kuin se on, vaatisi paljon tunteiden käsittelyä ja asioiden hyväksymistä. Monesti on helpompaa muuttaa itseään ja keskittää ajatukset ulkoisten asioiden muokkaamiseen, kuin se, että alkaisimme käsittelemään vaikeitakin tunteita ja asioita. Niitä riittämättömyyden tunteita ja tarvetta tulla nähdyksi sekä arvostetuksi. Onhan yksi meidän perustarpeista arvostetuksi tulemisen tarve. Tuntuu jotenkin siltä, että ihmiset puhuvat kovasti mindfulnessista ja itsetutkiskelusta, mutta tuntuu, että ne ovat liian usein hyvin pinnallisia puheita ilman todellista ymmärrystä mistä oikein on kyse. Pysähdyttäisiin tässä oravanpyörässä ja mietittäisiin, miksi suoritamme ja muokkaamme itseämme sellaiseksi kuin muut haluavat ja meiltä...