Mikä todella ohjaa kilpailuviettiämme?

Miksi jotkut ihmiset ottavat häviämisen niin henkilökohtaisesti? Eivät siksi, että he halusivat voittaa. Koska häviäminen tuntuu uhkaavalta heidän arvolleen, identiteetilleen, sille, ovatko he riittäviä. Kaivamalla kilpailuviettiä syvemmältä, löydät jotain, millä on vain vähän tekemistä itse kilpailun kanssa. Ei intohimoa, vaan pelkoa. Siinä vaiheessa kilpaileminen lakkaa olemasta ilmaisua ja siitä tulee todistelemista.

Jopa aito kunnianhimo voi naamioitua näin. Korkeat vaatimukset eivät aina synny inspiraatiosta, usein ne ovat painetta naamioituneena joksikin muuksi. Ja silloin tulokset lakkaavat ilmaisemasta sitä kuka olet, ja alkavat sen sijaan todistella sitä. Jos koko minäkuvasi perustuu siihen, ettet koskaan häviä, mitä tapahtuu sinä päivänä, kun näin tapahtuu? Ehkä todellinen kysymys ei koskaan ollutkaan se, miten voittaa. Se, mitä voittamisen piti todistaa, ja mitä pelkäämme sen merkitsevän, jos emme pystyisikään siihen.

Onko olemassa tapa kilpailla täysillä, tekemättä lopputuloksesta henkilökohtaista?

Suorittaa omilla äärirajoilla ja kävellä pois samalla itsekunnioituksella tulostaulusta riippumatta, ei siksi, ettet välittäisi, vaan koska et enää tarvitse tulosta kertoaksesi kuka olet. Tuo vakaus ei ole kunnianhimon puutetta. Se on se, mitä jäljelle jää, kun lakkaat yrittämästä todistaa sillä mitään. Urheilijat kutsuvat tätä flowksi, eikä se koskaan synny lopputulokseen takertumisesta. Se tulee, kun mieli lakkaa olemasta sotkeutunut pelkoon ja itsensä tuomitsemiseen.

Paine ja pelko ovat mielen rakennelmia, eivät faktoja. Eli ne voidaan kyseenalaistaa. Ehkä todellinen vahvuus ei olekaan kovempaa puskemista. Se on selkeyttä kontrollin sijaan. Koska todellinen kilpailu ei luultavasti koskaan ollutkaan kenenkään muun kanssa. Se oli omien illuusioiden kanssa.