Mikä todella ohjaa kilpailuviettiämme?

Mikä todella ohjaa kilpailuvaistoamme?

Miksi meillä on tarve kilpailla?

Onko kyse yksinkertaisesti kykyjemme testaamisesta, kasvun tavoittelusta, vai onko pinnan alla jotain syvempää, mitä emme aina tunnista? Jotkut ihmiset eivät siedä häviämistä. Eivät vain siksi, että he haluavat voittaa, vaan koska häviäminen laukaisee jotain henkilökohtaisempaa. Se tuntuu uhalta. Mutta mille tarkalleen? Uhkaako se itsetuntoamme, identiteettiämme vai kenties tunnettamme siitä, että meidät nähdään ja hyväksytään?

Kun kaivaudumme kilpailuvietin pinnan alle, saatamme löytää motiiveja, joilla on hyvin vähän tekemistä varsinaisen pelin tai edessämme olevan haasteen kanssa. Joskus kyse ei ole voittamisesta, vaan "olemme vähemmän" tunteen välttämisestä. Joskus kyse ei ole intohimosta, vaan pelosta, pelosta olla vastaamatta odotuksiin, pelosta olla riittämätön. Siinä vaiheessa kilpailussa ei ole niinkään kyse ilmaisusta ja enemmän todistamisesta.

Voisiko olla niin, että voimakkain kilpailuvietti ei tule itseluottamuksesta, vaan epävarmuudesta? Tarpeesta tulla nähdyksi arvokkaana, älykkäänä, vahvana tai poikkeuksellisena, koska syvällä sisimmässämme emme ole täysin vakuuttuneita siitä?

Asialla on toki myös toinen puoli. Monet ihmiset tavoittelevat huippuosaamista aidolla intohimolla. Mutta silloinkaan korkeat standardit eivät aina synny inspiraatiosta. Usein ne kasvavat paineesta, uskomuksesta, että kaikki vähemmän poikkeuksellinen on epäonnistumista. Perfektionismi naamioituu kunnianhimon muodossa, ja alamme jahdata tuloksia emme ilmaistaksemme keitä olemme, vaan oikeuttaaksemme arvomme.

Jos koko maailmankatsomuksesi perustuu siihen, ettei koskaan häviä, mitä tapahtuu, kun väistämättä häviät? Ja mikä tärkeämpää, mitä tapahtuu, kun identiteettisi on niin sidoksissa saavutuksiin, että yhden hetken lopputulos voi sanella, miten näet itsesi? Ehkä todellinen kysymys ei olekaan siitä, miten voittaa, vaan siitä, mitä voittamisen on tarkoitus todistaa. Ja mitä pelkäämme sen tarkoittavan, jos emme häviäisi.

Onko olemassa tapa haastaa itseään täysin henkisesti, fyysisesti ja emotionaalisesti tekemättä lopputuloksesta henkilökohtaista?

Pystyisitkö ilmestymään paikalle kaikella, mitä sinulla on, suoriutumaan parhaasi mukaan ja silti säilyttämään saman selkeyden ja itsekunnioituksen riippumatta siitä, mitä tulostaulu sanoo? Kuvittele, että pystyisit astumaan korkeiden panosten tilanteisiin ilman sisäistä ja ulkoista painetta menestyä hinnalla millä hyvänsä. Ei siksi, ettet välittäisi, vaan koska olet lakannut tekemästä tuloksista arvosi mittaria.

Tuollainen sisäinen vakaus ei tarkoita, etteikö sinulta puuttuisi kunnianhimoa tai intensiivisyyttä. Se tarkoittaa, että olet tarpeeksi maadoittunut, etteivät tilapäiset voitot tai tappiot horjuta sinua. Et jahtaa ulkoisia todisteita arvostasi, tiedät jo kuka olet. Ja kun tuo todistamisen paine lopulta hälvenee, alkaa tapahtua jotain mielenkiintoista. Liikut vapaammin. Ajattelet selkeämmin. Toimit intuitiivisemmin.

Tätä urheilijat, luovat tekijät ja esiintyjät usein kuvailevat flow-tilaksi. Se harvinainen tila, jossa olet täysin uppoutunut, keskittynyt ja tiedostamaton, jossa ponnistelu tuntuu luonnolliselta ja ajantaju näyttää hiipuvan. Flow-tila ei synny, kun takerrumme epätoivoisesti tuloksiin. Se syntyy, kun mieli ei ole enää sotkeutunut pelkoon, epäilykseen tai itsetuomukseen. Kun lakkaamme samaistumasta liikaa lopputulokseen, alamme kokea prosessin täydemmin. Kaikki tämä alkaa ja päättyy mielessä.

Paine, pelko, draivi ja jopa menestykselle tai epäonnistumiselle antamamme merkitys, nämä kaikki ovat henkisiä konstruktioita. Ja se tarkoittaa, että niitä voidaan kyseenalaistaa, tutkia ja lopulta harjoitella. Usein ajattelemme, että henkinen vahvuus tarkoittaa kovempaa ponnistelua, suurempaa kontrollia tai sitkeämmäksi tulemista. Mutta ehkä todellinen mestaruus liittyy enemmän selkeyteen kuin kontrolliin. Ei paineen poistamiseen, vaan sen tunnistamisen oppimiseen ilman, että se hallitsee meitä.

Koska jos pystymme kohtaamaan jokaisen hetken ilman tarvetta todistaa itseämme, jos pystymme pysymään läsnä lopputuloksesta riippumatta, ehkä juuri siellä tapahtuu todellinen kasvu. Ja ehkä todellinen kilpailu ei alun perinkään ollut muita vastaan, vaan omia illuusioitamme vastaan.